Huomenna ehkä näen pienen ihmisen. Maanantaina syntyi avon veljen perheeseen tyttö. Mulla oikeestaan pelottaa noi vauvat. Kun en tiedä miten niitten kans pitäis olla. Ne vaan tuijottaa, virnistelee, irvistelee, kurtistaa naamaansa ja puhaltelee kuolapalloja. En osaa tehä mitään niitten kans, en osaa lässyttää niille mitään ja ja ja... Ja sitten kun ihmiset aina sanoo "kylläpä on isänsä näkönen", "ihan on äitinsä nenä", niin minä katson huuli pyöreänä että jaa, vauvaltahan tuo näyttää. En vaan osaa niin pienestä sanoa että kenen piirteitä siinä on. Sitten kun ne on muutaman vuoden ikäsiä, niin sitten saattaa pystyä sanomaan vähän paremmin. Ittensä näkösiä kai nekin on. No, katotaan sitten huomenna onko mun kaikki äidinvaistot vieläki täysin hukassa (kun ei mulle ole koskaan tullut sellasta oloa vauvan ollessa näköpiirissä, että pitäisi alkaa huokailemaan ja säteilemään kun se on niin herttainen). Ehkä ne sieltä vielä joskus herää?
Luin uutisen missä kerrottiin Vantaalta löytyneen muumion asunnosta. Minä en käsitä, miten voi olla ettei kukaan ihminen tai mikään muu taho kaipaa ihmistä vuoteen tai pitempäänkään aikaan. Ei vaan pysty käsittämään. No, on maailmassa paljon muutakin mitä en käsitä. Enkä haluakaan käsittää kaikkea.
Vähän väriä piristykseksi pimeään iltaan:
3 kommenttia:
Voi miten ihanaa, että kirjoitit siitä miten koet vauvat. Sinulla on aivan samanlaiset fiilikset kuin minullakin vauvan nähdessä. Minäkin katson hämilläni ja ihmettelen samalla miten kaikki muut aikuiset ovat ihastuksissaan.
Olen jo yli nelikymppinen eikä ajatukseni ja tunteeni ole muuttuneet miksikään.
Anu, tämä on niitä asioita, että toiset ymmärtää ja toiset taas ei. Moni on sanonut että kyllä se mieli siitä muuttuu kun ikää tulee lisää, mutta kun ei ole muuttunut. Samalla tavalla olen ajatellut kohta 20 vuotta ja luulenpa että sellaisena se pysyykin. Joku aika sitten työterveyshoitaja kysyi minulta olenko ajatellut lasten hommaamista. Totesin että sitten voin harkita kun löydän ne äidinvaistot itsestäni ja alan tykkäämään pikkulapsista, ja sitten kun hermot kestää sitä parkumista minuuttia pitempään. Hoitaja sanoi nostavansa hattua kun on kuulemma niin harvassa ne ihmiset, jotka sanovat tuollaisen asian ääneen. Monihan katsoo pahalla kun sanoo ettei juuri välitä, mutta en ymmärrä miksi. Ja siihenkin tottuu, enkä aio pyydellä anteeksi jos vaan en niin hirveesti innostu. Siis en minä niitä mitenkään vihaa, tulen jopa toimeen ihan ok (paitsi oon ihan ihmeissäni että mikä tää ny on), mutta en kyllä tunne mitään maailmaa järisyttävää onneakaan nähdessäni jonku vauvan.
Kirjoitin aikoinaan blogissani jutun vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. se aiheutti monenlaisia reaktioita. Kerroin miten raskasta on kuunnella koko nuoruus ihmisten kyselyjä siitä joko olen raskaana. Vielä raskaampaa oli se, kun kyselyt muuttuivat suoranaiseksi painostukseksi - jopa terveydenhoitajan ja gynegologin puolelta.
En minäkään inhoa saatikka vihaa vauvoja ja lapsia! Olen satavarma, että olisin rakastanut lapsiani ylikaiken mikäli olisin niitä hankkinut/saanut. En vain halunnut. Tämä on ollut minun valintani ja muiden olisi sitä pitänyt aina kunnioittaa.
Lähetä kommentti