Miten sitä huomenna jaksaa?

Nonniin, joulu tuli, oli ja menikin jo. Tänä(kin) vuonna se tuntui taas pitkältä. Johtui jälleen siitä, että meidän perhe vietti jouluaattoa jo muutamia päiviä etukäteen, sunnuntaina. Oli kolmas vuosi peräkkäin, kun meidän aatto ei ole osunut oikealle aatolle. Ei kai se niin tarkkaa ole milloin sitä viettää. Silloin vietetään kun saadaan porukka koolle. Tänä vuonna siskoni miehensä kanssa ja veljeni avovaimonsa kanssa tulivat Turusta lauantaina ja sunnuntaina, ennen kuin lähtivät puoliskojensa koteihin oikeaksi jouluaatoksi. Vanhempanihan asuvat myöskin täällä Tampereella, joten meillä avon kanssa on helppo suihkaista sinne enempiä suunnittelematta. Pöytä notkui jouluruokaa, ja lahjuksiakin saatiin. En uskonut että ihan niin kiltti olisin ollut kuin mitä pakettikasa antoi ymmärtää.
Oikeana jouluaattona sitten kävimme hautausmaalla viemässä ystäväni haudalle ja muualle haudattujen paikalle kynttilöitä illalla. Ihan uskomattoman kaunista siellä oli taas. Anopin haimme töistä ja sitten taas jouluruokaa. Niin, ja lahjat vaihdoimme jälleen.
Joulupäivä ei kyllä mennytkään niin kristillisissä merkeissä, hyvä ystäväni K miehensä kanssa tuli viihdyttämään meitä, ilta meni mm. punaviinin, suomirock-trivian ja lahjaksi saadun Guitar Heron parissa.
Tapanina sitten vielä avon isän luo syömään vielä kerran jouluruokaa. Tässä vaiheessa totesin kyllä että ei enää lanttulaatikkoa ennen ensi joulua. Hyväähän kaikki jouluruoat on, mutta raja se on niilläkin. Tapanin aamuna varattiin Helsingistä hotellihuone kahdeksi yöksi. Parina edeltävänä päivänä olin väläytellyt ehdotusta pienestä lomasta. Halutti vaan päästä vähäksi aikaa pois totutusta arjesta ja jotenkin tuntui että halusi lomailla kaikesta hössötyksestä. Avon isän luota suuntasimmekin suoraan Helsinkiä kohti. Hotelli oli oikein viihtyisä, pari kilometriä rautatieasemalta, viiden minsan köpöttelymatkan päässä metroasemalta. Nautittiin vaan olostamme, siitä ettei puhelimet soineet ja siitä ettei koko ajan tarvinnut miettiä minne ja mitä seuraavaksi. Perjantaina ei kyllä tehtykään mitään, hotellillekin tultiin vasta joskus seiskan aikaan. Lauantaina mätimme mahat täyteen aamupalalla, sitten hetki lepoa ja nokka kohti Korkeasaarta. Viimeksi olen käynyt siellä varmaan vuonna 86, avo ei kertaakaan aiemmin. Monta tuntia siellä meni kaikkea ihmetellessä, ja eläimissähän sitä ihmeteltävää on.

Mietin mikä ihme minua niissä muurahaisissa kammottaa. Siellä oli yhdessä terraariossa lehdenleikkaajamuurahaisia, enkä voinut edes kunnolla katsoa niitä. Seisoin kahden metrin päässä lasissa, ja heti kun näin liikettä kasvin varrella, alkoi huokailuttamaan, tuli kylmiä väreitä ja melkeinpä fyysisesti huono olo. En ymmärrä mikä niissä muurahaisissa on, mutta ne vaan on jotain ihan järkyttävää. Hyi olkoon! Korkeasaaren jälkeen takaisin keskustaan, kauppahallissa käväistiin ja käveleskeltiin hiukan lisää. Hotellilla käytiin kääntymässä sen verran että lämpimään suihkuun pääsimme molemmat (ei ollu mikään lämpimin olo siellä Korkeasaaressa). Ruokapaikan valinta osui tällä kertaa venäläiseen ravintolaan. Voin sanoa että ei yhtään huonompi valinta ollut. Jotenkin alkanut vähän kyllästyttämään tuo perinteinen pihvilinja. Ruoka oli kyllä todella hyvää ja sitä oli riittävästi.
Tänään aamupalan ja huoneen luovuttamisen jälkeen päätimme vielä käväistä Kansallismuseossa. No, ei kai tuon kokoisessa paikassa käyntiä voi käväisyksi sanoa, sen verran siellä aikaa vierähtää. Paljon oli nähtävää ja olisi sitä aikaa voinut saada siellä enemmänkin kulumaan, mutta onpahan hyvä syy mennä uudelleen joskus vielä.
Kotiin ei ehditty ihan valoisan aikana, mutta sehän nyt oli tietokin ettei sitä ehdi jos jossain meinasi poiketa matkalla.

Ei kyllä juurikaan huvittaisi mennä huomenna töihin. Onneksi on taas vajaa viikko... Ehkä sitä ajattelemalla jaksaa muutaman päivän, ja sitten taas perjantain sillä, että sitten onkin jo viikonloppu taas. On vaan nyt kyllä sellainen blaah-olo. No, kyllä se siitä menee kun huomenna pääsee sinne töihin ja heittää aivot narikkaan ja tekee vaan ne hommansa mitään ajattelematta. Hoh, kuulostinpas tosi innostuneelta työstäni, kai sen huomaa että tämä on juuri sitä hommaa mitä olen aina halunnut tehdä! Kai tätäkin taas hetken tekee kun ei se kotona makaaminenkaan niin hääppöistä ole, ja kun oman alan hommia on käytännössä mahdoton löytää tässä tilanteessa.